8. heinä, 2015

Aatamia odotellessa

Omenapuun alla aamuisin suunnittelen elämäni suuria asioita. Mitä tekisin tänään vai laiskottelisinko ja vähän muutakin temmeltää mielessä. Lojun valmiina letkeimmässä aurinkotuolissani jos vaikka jälkimmäinen intohimoni voittaisi. Kylmällä säällä värisen talvitakki päällä ja helteellä lekottelen, ja vain pienen pienet stringit hiertää vartaloani. Elän täyttä paratiisielämää. Uneksin Aatamini tulevan salaa omenapuun alle omena hampaissa ja toinen kädessä minua varten. Toivon niin ja samassa unohdun ajattelemaan oikeaa tekemistä. Ajattelu selkeyttää päivää ja antaa vauhtia tai kylvää sielunrauhaa. Tuolistani on helppo kipata pystyyn ja intoutua puuhastelemaan jotain. On antoisaa hioa jokainen varpaan kynsi viimeisen päälle. Voin joskus karistaa mullat sormienkin kynsien alta. Sit on jo tosi kevyt olo. Irtoan rutiineista, vapaudun joskus arjestakin jopa arkena.

On mielenkiintoista katsella oksien välistä taivasta ja tarkkailla kuinka valkoinen utulaiva kiitää ylitseni omaan satamaansa. Keitähän siinä on matkustajina, taivaanvuohia vai pakolaisia, mutta mihin menossa? Tuonne ei voi hukkua, jos vene keikahtaa, mutta pudota kyllä aikamoisen matkan. Vähitellen kuitenkin keula tarttuu harsomaisilla höytyvillä laituriin ja jää siihen kuin kotiinsa. Olkoon se siinä. Laivoja tulee ja menee joka oksan välistä, eivät ne kaikki satamaansa taida löytää.

Aurinko kuumottaa jaloissani. Se on kiertänyt jo talon toiselle kulmalle ja samalla kiivennyt ylös ja tuikkii jo puun kolmannen oksan haarojen välistä otsallani leikitellen. Tiedän, että on lähdettävä ilman omenaa, koska on vasta kevät ja Aatamista ei näy varjoakaan.

Anja Rusinen