31. maalis, 2015

Mikä minua keljuttaa?

No, ainakin se, kun en tiedä mikä? Varmaa vain on, että jurppii. Sitäkin on monen sorttista. Nyt hiljaisesti jurnotuttaa, kaikki tökkii. Puhtia pukkaa, tekemisissäni on draivia, jälki usein ennustamatonta.

Kävelen pirtissä edestakaisin ja kompastun maton rökäleeseen, joka vanhuuttaan on veltostunut olemaan pelkkä möykky. Heitän sen ulkorappusille ja tuhisen: juutas aina jaloissa. Hietkin tyrkkäsi, jään kuistille jäähdyttelemään. Taasko tiainen tuppaudut kuistin yläparruille rotjaamaan paikkoja. - Lähde siitä, asu metsässä. Minä asun tässä. Oraville on sama laki, ei ihmispesään.

Unohdun kuistin penkille. Vuodenajat ovat yhtä ees taas vuohkaamista. Mikä järki on syntyä, kasvaa ja sitten heretä lopullisesti olemasta. Uraputkipätkiä, vai hukkaputkiako lie. Kevät kertahumauksella kesään, sateisiin, helteisiin ja itikoihin, ja pian taas kukoistuksen konkurssi.

Nyt keksin, mistä tonkaisen keljutuksen syytä - verkosta tietysti. Siellä on keljutusfestivaalit nonstoppina. Tarjonta on runsas ja sivut pöllähtelevät ruudin katkua. Silmäilen sieltä täältä, räksytys tympii, ruokkii omaa ärtymystäni ja alkaa ahdistaa. No, löytyihän keljuttamisen syyhyn ainakin liitännäinen. Miten jotkut kehtaavat meuhkata toisilleen kuin mielipuolet. Verkon pahat henget kasvavat kuin polyypit, yhden kun poistaa, niin kaksi kasvaa tilalle. Irrottaudun verkon kahleista. Ei löytynyt virtuaali-ihmisistäkään selitystä mieleni miinuksille.

Entäpä jos vain kuvittelen keljutukseni. Ja vaikka en kuvittelisikaan, niin voisinko kääntää oloni väkipakolla plussan puolelle. Ihan vaan itseni uhalla. Se olisi elämäntaitokonsulttien tyrkkytavaraa, parfymoida äkäinen olo kukkaiseksi. Pohjamutia myöten möyrivä pänniminen on epäterveellistäkin, kannattaa mieluummin olla vaikka pakkopositiivinen. - Eikä helskutissa, alkaa vain enemmän kiehuttaa.

Kumma härpäke koko mieli. Mitä keljuttaminen on?

Tyytymättömyyttä, pettymystä, loukkaantumista, turhautumista, harmistumista. No niin, joko polttaa? No joo. En ole tarpeeksi viisas. En millään riitä itselleni. Haluni ovat liian isot kykyihini nähden. Siinä se, mukava alusta krooniselle tyytymättömyydelle. Ja mikä myrkkyvaluma olenkaan ympäristööni alkaessani nähdä ongelman muissa kuin itsessäni. Ei ihme, että pahat henget ovat kaapanneet bittiavaruuden, äkäiset somelit hyökkäilevät ängri böördsien ohessa. Vielä en anna somelien syödä kädestäni, sillä omien räyhähenkien kesyttäminen vie energiat puuttua koko lauman rähinöihin.

Kun kuvittelee yksin paljain käsin kaatavan isoa kerrostaloa, löytyy keljuttamiseen monta rantua.

Paula Pyykkönen 25.3. 2015