27. touko, 2015

Ummetus

Sain vastikään hyvän neuvon, miten jynttäytynyt jäte irtoaa ikeestään. Paras tapa on rykäistä tuotos kyykyllään tai pytyllä, koroke jalkojen alla. Tällöin poistoputki pääsee normaaliin asentoon ja väylä avautuu liikenteelle.

Kyykistyä metsään tarpeilleen on tietysti ympäristörikos. Toisin kuin sadan kiljukaulalauman rypistämä anti ruohottuvaan jokeen ja muutaman metrin levyiselle uimarannalleni. Pelloilla pyhät kansallissiipeilijät ovat apulannoittajia, eikä puhettakaan lintulentsusta. Kaikkein pienin ympäristöhaitta on osoittautunut olevan lähivesistön ympärillä olevilla suurnavetoilla. Suurin niistä liki rypyrantaani.

Mikäli tietyn ammatin etujärjestö ja ekoistit onnistuvat rajoittamaan demonisoivalla ajojahdillaan kaavoituksen ulkopuolella asuvien elämän mahdottomaksi, ja sosialisoimaan heidän kotinsa ja omaisuutensa lisääntyvillä haittaveroilla, pitänee näiden vainottujen ottaa oikeus omiin käsiinsä. Monikulttuuristamisen myötävaikutuksessa voisi maaseutuvähemmistökin oppia jopa isistämään. Ulkomaiset kaapu-isiksethän suvaitsematon suvaitsevaisto selittää yhteiskunnallisista syistä johtuviksi, koska valtaeliitin mielivalta on vienyt vallattomilata elinmahdollisuudet. Miksei sitten olisi ylimielinen ja ahne eliitti Suomessakin pakottamassa haja-asutusalueen ihmisiä huonoimpaan vaihtoehtoon puolustaa elintilaansa.

Vihreiden sotilaiden miehittämä yhteiskuntapolitiikka jyrsii ääriasenteillaan kansalaisten oikeustajua. Mutta propagandallaan ja sensuurillaan he kääntävät ne arvostelijoidensa äkkivääryydeksi. Puutiaistautiset vihertelijät leviävät itärajamme molemmin puolin.

Niin, että kun minä luomusti rykäsen helpotukseni kotikuusen juurelle, niin saattaapa ekopeikko olla etsimässä elämäänsä merkitystä siipioravasta ja nähdessään minut huolestuu liidokin suuresti häiriintyvän toimistani. Toruu ja hätistää minut pois tontiltani ja alkaa masinoida aluetta rauhoitettavaksi ja ihmisasutuksen kieltäväksi. Siinä kuitenkin luontoviisas tekee eniten vääryyttä suojatilleen, sillä siivekkäät rotat nimenomaan hakeutuvat ihmisasutuksen keskelle. Runsastuneet citysiipiset ovat siitä todiste.

Mikäli onnistun häiröttä toimissani ja myöhemmin joku bongari elämysretkellään yhyttää kuivakan kikkarakokoelmani, ei hän sitä metsälöydöksenä välttämättä tunnista ihmislähtöiseksi, citysivistynyt ja ainoaksi luonto-osaajaksi julistautunut pyttykakkija kun on. Toisin on tietämyksensä eläinten jätösten suhteen. Lie jo laatineet latinalaiset nimetkin päästöille.

Elukoiden kilpakyylääminen jopa keksii luontoharvinaisuuksia, jotka luontoherännäisyysprotokollan mukaan pitää heti uhanalaistaa. Samalla idealla kuin lääketehtaat keksivät sairauksia keksimilleen lääkkeille. Löytäjän julkisuuskipeys saa luontaishoitoa vihersokeassa mediassa. Niinpä nyt läjäni tarjoaa hyvän mahdollisuuden päästä kailottamaan tuntemattoman uhanalaisen jätöksestä. Ja totta viimeisen päälle, uhanalaisesta todellakin on kysymys! Eikä sitä lajia ole vielä missään päin maailmaa julistettu suojeltavaksi. Syntipukiksi kyllä.

Syvä luontosuhde synnytti uusputkimiesten ammatinkin. Harmi vaan, että osa hellämielisistä luonto-osaajista hoksasi tiirailijalaumojen häiritsevän kytättävien rauhaa. Ketäpä ei kyttääminen häiritsisi. Liekköhän ollut bongauksen aiheuttamassa häirinnässä kysymys myös bongarien välisestä kilpailusta, että kuka ensimmäisenä löytää uutta ja kuvaa eniten. Olenpa ollut huomaavinani kyttäysvehkeiden kilpavarusteluakin. Keskinäinen kateus ja ahneus se sorkkii luontoautuaitakin.

Luontoaatelit valokuvaajineen ja raatosyötteineen ovat matkailubisnekseen vedoten nyrjäyttäneet luonnon ehdoilla toimimisen totuttamalla suurpedot ihmisiä pelkäämättömiksi ja jatkuvasti reviirejään laajentaviksi. Jospa luontovalistajat onnistuisivat kasvattamaan petonsa kaupunkeihin sopeutuviksi, tulisi lähielämyksiä kunnoltaan rapistuville asfalttiatleeteille.

Luonnon ylipapisto ei tunnu hoksaavan, että heidän päävihollisensa, luontouskonnottomat laljitoverinsa, rajoittavat omatoimisesti elinpiiriään joukkoteurastamalla toisiaan. Sodat syntyvät yhden totuuden julistuksista, jonka arvostelu torpataan sensuurilla. Niin nytkin luontokäsityksessä pyritään vain yhdenlaiseen totuuteen. Vastakkain ovat taajamissa eläneet luontoteoreetikot ja ikänsä luonnon ehdoilla eläneet käytännön järkiset.

Luontoteemalla ratsastavia on monenkirjava joukko, onhan siitä tullut viimeisin valtakassara. Edellinen mahtimantra oli YYA ja Suomi-Neuvostoliittoseura, joissa jokaisen valtikan ja ruohonjuurelaisen piti itsensä kastaman.

Fundamentalistisessa luontoajattelussa ihminen ei tunnu enää kuuluvan luontoon ollenkaan. Luonto voisi paremmin ilman ihmistä. Ehkä tulevaisuutta varten voisi sallia muutaman puunhalaajapopulan elää muistona menneiden aikojen monimuotoisuudesta, jolloin ihmiselläkin oli oikeus taistella elintilastaan. Sitä tutkittaisiin eksoottisena luontoharvinaisuutena ja opitun kaavan mukaan julistetaan suojelukohteeksi aikana, jolloin suursyntisestä uusihmiseksi jalostunut on jo sopeutunut elämään pelkällä aurinkoenergialla luontoa kuormittamatta. Jätettä ei synny, eikä tämän henkiolennon tarvitse kärsiä ummetuksestakaan. Pyhä henki on laskeutunut maan päälle hallitsemaan ja ravitsemaan koko luontoa oikeudenmukaisesti.

Kehityskulun tässä vaiheessa luonnottomuuteen sopeutumattomana tämän äkistäjän alakerran paine käynnistikin yläkerran purkamaan painetta ulostamalla edes mielen saastat.

Paula Pyykkönen 19.5. 2015