8. heinä, 2015

Yksin hämäryyden temppelissä. Ympärilläni miljoonat hyttyset nauttien lämpimästä verestäni. Mieleeni tulvahtaa Eino Leinon Nocturne. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa. Miksi olen täällä? Miksi jälleen vaelsin paikkaan, josta puuttuu parfyymien tuoksu, nauru ja puheen sorina. Pakoa! Sitä se on! Mieli on sortuva paineen alla. Jatkan matkaa metsäpolulla, joka kiemurtelee kuin käärmeen kusi erämaassa. Pysähdyn! Seison rajalla. Takanani armahtava pimeys, edessäni kaiken kauniin surmaava kirkkaus.

Kääntelen päätäni ja huomaan jo vuosikymmeniä lahoamistilassa olleen kelotukin. Siirryn askelia taaksepäin ja istahdan. Olen kuin Paavi lasikopissaan. Ympärilläni ei panssaria ja asemiehiä, vaan kaiken kauniiksi kokonaisuudeksi tiivistävä tummuus. Mutta helvetti! Heikon mieli ei voi vastustaa sitä, kun silmät harjoittavat flirttiä valon kanssa. Olenko masokisti, kun sittenkin ehdoin tahdoin haluan lyödä kättä kaiken kauniin surmaavan kirkkauden kanssa?

Mielen sekasorto vie lamaannukseen koko kehoni. Pystyn vain istumaan ja tuijottamaan yöksi hiljennyttä muurahaispesää. Aikaa kulkee verkalleen ja paukurat kämmenissä sekä ohimoilla kasvavat. Havahdun! Mistä tulee tämä valo? Hieman hätääntyneenä nousen ylös ja yritän saada selvyyden valon määrän lisääntymiseen. Vilkaisen kelloa! Auringonnousu! Masentuneena tajuan tilanteen ja istahdan rungolle. Valo tulee, valo kaiken kauniin syö. Tuntojani kuvastavat Raulin eläväksi laulamat sanat: aamuhun yön tähdet haipuu, idässä pian ruskottaa, karvas jää kaipuu, pää alas taipuu, päivä käy uus' koittamaan. Nousen ylös ja päätän jatkaa matkaa, toivoen, että olisin Peter Pan tai Nils Holgerson.

© Ville Heikkinen

19. touko, 2015

Kello näyttää tarkalleen varttia vaille neljä aamuyöllä. Normaalit kansalaiset kellivät vällyjen välissä, mutta yksi korpimetsien takkutukka intiaani tekee sotasuunnitelmaa auton hämärässä sisätilassa. Noin se menee! Ovi aukeaa, ovi sulkeutuu. Peräloosterista tarttuu matkaan monenmoista roipetta. Ilma on raikas, kun mustia silmäpussejaan roikottava oman tilansa herra aloittaa saapasmatkan kojulle. Metsä huokaa, mutta mitään erikoisempia ääniä ei kuulu. Matka taittuu ja kohde lähestyy. Vielä viimeinen ponnistus ryteikköisen kuusikon läpi ja jos olisi ollut keskipäivä, niin pipon päästä ryöstänyt kuusen perkele olisi saanut kuulla kunniansa.

Hiljaista on! Talit ja siemenet lähes koskematta häkkyrässä. Telttakojun oviaukko aukeaa kurahtaen ja pian on metri kanttiinsa oleva koppero kaikkea täynnä. Repusta löytyy pullanmuruilla täytetty pussi. Tätä herkkua eivät ainakaan varislinnut voi vastustaa. Ripoteltuaan muruset ympäristöön, sulloutuu miehen tarrikka kopperoonsa ja sulkee oven perässään. Saatuaan jalustan päällä olevan objektiivin sopivasti aukkoon ja pienen sievän pyllynsä väärinpäin käännetyn sangon päälle, voi odotus alkaa.

Nyt, kun tulisi vaikka Närhi tuohon laudan päälle. Olisi saakelin hyvin hollilla. Tai jospa tuolta vasemman puolen pusikosta juoksisi kärppä ja alkaisi esitellä sirkus temppuja syöttö hökötyksen eteen kaadetulla laholla penkillä. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, puolituntia, perse puutuu. Miten täällä voi olla näin helvetin hiljaista? Eihän täällä tapahdu mitään sellaista, mitä olin kirkkaassa mielessäni ajatellut. Jalkojakin puutaa, mutta ulos ei asiaa, vettä tulee kuin Esterin perseestä. Muutaman viimevuoden aikana olen lukenut ja hienot kuvat katsellut monien huippu luontokuvaajien kirjoista. Ja siitä kai se tämä kojukuvaamisen innostus itselläkin lähti. Kihelmöivää jännitystä, kun odottaa metsien kuningasta saapuvaksi. Ja sitten! Voi jumalauta, siinä ilon orgasmi lentää, kun Otso mahtavilla voimillaan sianruhoa mättäikössä pyörittää ja kamera sarjatulta laukoo.

Pullanpalat, kauransiemenet, talipallot! Mitä vittua! Niilläkö minä karhuja ja susia syöttelen. Hapan ilme naamalla kasvaa ja ennen kuin salamana painun takaovesta metsikköön kuselle, päätän, että tämä pulun nussimishomma jää tähän yhteen kertaan ja kuusen kylkeen lasketellessani ajatus vain vahvistuu. Tarpeellisen työni tehtyä palaan kojulle ja alan lyödä kamppeita kasaan. Olipahan jännittävää ja innostavaa. Ja, jos te luulette, että tämä tähän jää, erehdytte. Koju koivikkoon ja semmoista murkinaa maastoon, että tanner tömisee, kun luojan puhtaimmat luomukset aterialle saapuvat.

 © Ville Heikkinen

26. maalis, 2015


Hiljainen kulkija hankiaiskannolla taapertaa. Selässään Reppua kantaa, kameraa ja lumikenkiä käsissään kuljettaa. Kansantaruista tuttu Kaarne, eli Korppi kaartelee yläpuolella. Onko jossain elon tieltä kuolemaan sortunut haaska, vai muutenko vain maitansa mittailee. Kulkija ei linnusta piittaa vaan jatkaa rahisevaa matkaansa. Jänikset ovat pitäneet piirileikkiään rämesuolla, jonka laitaan mies pysähtyy hetkeksi tuumimaan. Lienee järkevintä kiertää suo ja sen takana oleva lampi oikean sivustan kautta. Tulee lyhyempi matka kuin vasemmalta puolelta. Kaikkein lyhin matka tulisi, jos suoraan lammen selän yli harppaisi. Mutta viikon kestänyt lauha tehnyt jään arveluttavaksi?
Mustan linnun valvon silmän alla kulkija kiertää lampea. Koko elämä on blues, se on helvetti ja ihanuus. Mies hyräilee suomalaista rallia ja hiljakseen matkaansa taittaa. Tässä on hyvä paikka! Toteaa ja repun selästään kuusen kylkeä vasten laittaa ja lumikengät nietoksen sisään junttaa. Itse hakeutuu koivupuuta vasten, jota kevät talven aurinko lämmittää. Laittaa vielä kankkujensa alle hanskat kylmää eristämään. Korppi liihottaa lammen yli ja katsoo koivun tuohta vasten torkkuvaa matkamiestä.
Ja niin kuluu hetki ja toinenkin. Kunnes. Hallin haukkua! Harjun toiselta puolelta kuuluu monotonisen tahdikasta leukojen louskutusta. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, saakeli! Häiritty avaa silmänsä ja pomppaa kuin vieteri ukko laatikostaan ylös. Itse Perkele ottaa mielessä vallan. Jos tuon Rakin omistajalla istuisi Piru olkapäällä, niin ilman tunnon häivää hakisi luodikon ja täräyttäisi sydänystävän ajasta ikuisuuteen. Maltin menettäminen synnyttää synkeän iloisen yksinpuhelun. Olen minäkin elänyt niitä hetkiä, jolloin olisi parempi painua ja asettua korpeen petojen joukkoon. Toisaalta kokenut senkin, että kun Perkele ja haistakaa asenne ottaa vallan, niin miestä viedään kultatuolissa maailman suurilla teillä. Viettänyt aikaa josta tuloksena tyhjää täynnä. Tunteella elänyt hetkiä, joista aina mieleen muistuvi ilo.
Ajatustensa riivaamana lähtee minkä lie luoma tutkimaan pienen töppäreen toista puolta. Ja aikansa haahuiltua palaa tavaroidensa luo ja käy istumaan tuttuun paikkaan. Hän kuulostelee hetken, silmäilee sinne ja tänne. Halli ei hauku, eikä Kaarnetta missään näy! Vastoin odotusta ei poika pieni enää päätänsä muuttuneella tilanteella vaivaa, vaan päättää vireystilaansa vahvistaa. Ja niin hän termarin repusta esiin kaivaa ja kuumaa mukiinsa kaataa ja samalla sen kohti aurinkoa nostaa, todeten! Malja yksinpuhujille!

29. tammi, 2015

Helekutti ku pollassa humisoo, istun tynnyrin pohjalla joka huutaessani helevetin ilikeesti kumisoo.
Joku voes kysyä läjjäyttee että mittee suatannoo sinä siellä tynnyrissä tiet, tommosessa toohussahan sinä vuan iteltäs järjen viet.
Ja mittee perkulesta se sulle kuuluu, itepähän itestäni vastoon ja kun tieltä tynnyristä lähen, niin hajuna hiien helevettiin katoan.

Ville Heikkinen © 

29. tammi, 2015

Tulipalo pakkanen paukkuu.
Lumikenkäni korskahtelevat jäisellä hangella. Jokaisen paukahduksen jälkeen olen valmis pakenemaan, niin kuin kurjet metsämiehen häiritseminä aamu-usvaiselta suolta.
Tämän helvetin synkän metsikön saisi hakata, kun kehtaa pientä poika riepua ilveilyllään säikytellä. Nytkin tunnen kuinka takatukan alla kylmää, kun olen saanut kuusen oksilta niskaani aimo annoksen lunta.

Mitä kummaa!
Olenko tulossa hulluksi!
Minä metsien ja soiden ystävä, rahkasammaleiden rakastaja, hämyisten kesä-aamujen haaveilija, toivoisin että piilopaikkani raiskattaisiin, Linnuilta pesäpuut vietäisiin, ruskan väreissä loistavat koivut ja haavat ihmisten hyödyksi työstettäisiin.
Pääni taipuu rintaan, kaihomieli nostaa surun pintaan.
Anna anteeksi väsyneelle, ihmiselon murheissa piehtaroivalle.
Toki tahdon että kepposia minulle teet, mielelläni kuusen persiiseen sadetta pidättelemään meen.

Ville Heikkinen ©