2. joulu, 2014

Katselija

Hirvien nuolukiven luona pysähdyn ja totean!
Sitä on nuoltu!
Ja samaten kaukalosta on heiniä suuhun ahmittu.

Alan hyräillä jotain rallin tapaista ja 
pistän saapasta toisen eteen jotta ennätän autolleni ennenkuin sade tulee.

Pilvet selvän viestin antavat ja ensimmäiset pisarat sateen tulon todeksi tekevät.
Mutta eihän heinähattu pientä sadetta pelkää
ja suunnitelma toiseksi muuttuu.

Heitän päältäni ahdistavan suojakerroksen ja 
nakuna vailla huolen häivää, 
mä tanssin, mä riemuitsen,
mä laulan kuin kojootti keskiyön kuuta.

Sade vain yltyy, hullun mieli kiihtyy,
melkein oikosulkuun itseni mä tanssin, 
kunnes kuulen oudon äänen tieltä ja tasapainottomana turpeeseen kaadun.

Sekunti, kaksi, pomppaan ylös ja olen ikävikseni jälleen järki-ihminen.
Kuin ahteriin suolapanoksen saanut kirmaan kivipaaden taakse
ja kauhealla raivolla temmon vaatteita päälleni.

Näkiköhän kukaan?
Tyhmä kysymys! 
Tietysti näki, ainakin se hirvi jolla on karkea kieli.

 

Ville Heikkinen ©