5. joulu, 2014

Mietiskelijä

Naavainen kelopuu allani, 
tummaa ja tiheää mäntymetsää takanani,
avara ja tuntematon maailma edessäni.

Autot menevät ja tulevat,
kiireen pirun heittäessä ihmisiä sinne ja tänne.
Kesäyön hämyssä levottomat muurahaiset toisiaan syövät
ja minä!
Suurin taivaanrannan maalari tässä ajassa, mietin
mikä suuri merkitys tällä kaikella on?
Ja keitä varten nämä maat ja mannut ovat luodut?

Näitä mietin ja taivalle katselen,
jos, vaikka nuo näkymättömät planeetat
minulle vastauksen antaisivat.

Kesänlämpö,
mutta jostain viileästi puhaltava tuuli
saa minut hieman tärisemään, 
ja outoon tilaan siirtymään.

Hetken olen kuin hyljätty lapsi,
maailman karuimmassa slummissa,
vailla ajan tajua, suojapaikkaa.

Kilahtaa! 
Ja kuin vieteri pomppaan maasta ilmaan.

Mitä on tämä kauhea jyskytys,
aivan tautinen paine joka hetkellä millä hyvänsä
pääni halkaisee.
Se jatkuu, se jatkuu,
miksi taivaan tähden se vain jatkuu,
lysähdän maahan.

Sikiöasennossa itken ja kuin
huumeen raunioittamana sätkin ja piehtaroin sammalissa,
Hiljaisuus!
Mieleni ja vartaloni rauhoittuvat, 
jyske ja paine katoavat.

Selälläni katson kuinka puiden latvat
pilviä hivelevät.
tunnen kuinka alkaa uni kutsua.

Unessani kuin pehmein sulka maailmankaikkeudessa
nousen tuulen selkään ja lennän
sinisen ja aavan meren luokse,
näkemään kuinka onnelliset ihmiset,
työstään ja elämästään nauttivat.

Ja voi kuinka kaunis,
maailma voikaan olla,
kun sen tällä tavalla mä nähdä saan.

 

Ville Heikkinen ©