29. tammi, 2015

Rakas paikka

Tulipalo pakkanen paukkuu.
Lumikenkäni korskahtelevat jäisellä hangella. Jokaisen paukahduksen jälkeen olen valmis pakenemaan, niin kuin kurjet metsämiehen häiritseminä aamu-usvaiselta suolta.
Tämän helvetin synkän metsikön saisi hakata, kun kehtaa pientä poika riepua ilveilyllään säikytellä. Nytkin tunnen kuinka takatukan alla kylmää, kun olen saanut kuusen oksilta niskaani aimo annoksen lunta.

Mitä kummaa!
Olenko tulossa hulluksi!
Minä metsien ja soiden ystävä, rahkasammaleiden rakastaja, hämyisten kesä-aamujen haaveilija, toivoisin että piilopaikkani raiskattaisiin, Linnuilta pesäpuut vietäisiin, ruskan väreissä loistavat koivut ja haavat ihmisten hyödyksi työstettäisiin.
Pääni taipuu rintaan, kaihomieli nostaa surun pintaan.
Anna anteeksi väsyneelle, ihmiselon murheissa piehtaroivalle.
Toki tahdon että kepposia minulle teet, mielelläni kuusen persiiseen sadetta pidättelemään meen.

Ville Heikkinen ©