26. maalis, 2015

Synkeän iloinen yksinpuhelu Kaarneen mailla


Hiljainen kulkija hankiaiskannolla taapertaa. Selässään Reppua kantaa, kameraa ja lumikenkiä käsissään kuljettaa. Kansantaruista tuttu Kaarne, eli Korppi kaartelee yläpuolella. Onko jossain elon tieltä kuolemaan sortunut haaska, vai muutenko vain maitansa mittailee. Kulkija ei linnusta piittaa vaan jatkaa rahisevaa matkaansa. Jänikset ovat pitäneet piirileikkiään rämesuolla, jonka laitaan mies pysähtyy hetkeksi tuumimaan. Lienee järkevintä kiertää suo ja sen takana oleva lampi oikean sivustan kautta. Tulee lyhyempi matka kuin vasemmalta puolelta. Kaikkein lyhin matka tulisi, jos suoraan lammen selän yli harppaisi. Mutta viikon kestänyt lauha tehnyt jään arveluttavaksi?
Mustan linnun valvon silmän alla kulkija kiertää lampea. Koko elämä on blues, se on helvetti ja ihanuus. Mies hyräilee suomalaista rallia ja hiljakseen matkaansa taittaa. Tässä on hyvä paikka! Toteaa ja repun selästään kuusen kylkeä vasten laittaa ja lumikengät nietoksen sisään junttaa. Itse hakeutuu koivupuuta vasten, jota kevät talven aurinko lämmittää. Laittaa vielä kankkujensa alle hanskat kylmää eristämään. Korppi liihottaa lammen yli ja katsoo koivun tuohta vasten torkkuvaa matkamiestä.
Ja niin kuluu hetki ja toinenkin. Kunnes. Hallin haukkua! Harjun toiselta puolelta kuuluu monotonisen tahdikasta leukojen louskutusta. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, saakeli! Häiritty avaa silmänsä ja pomppaa kuin vieteri ukko laatikostaan ylös. Itse Perkele ottaa mielessä vallan. Jos tuon Rakin omistajalla istuisi Piru olkapäällä, niin ilman tunnon häivää hakisi luodikon ja täräyttäisi sydänystävän ajasta ikuisuuteen. Maltin menettäminen synnyttää synkeän iloisen yksinpuhelun. Olen minäkin elänyt niitä hetkiä, jolloin olisi parempi painua ja asettua korpeen petojen joukkoon. Toisaalta kokenut senkin, että kun Perkele ja haistakaa asenne ottaa vallan, niin miestä viedään kultatuolissa maailman suurilla teillä. Viettänyt aikaa josta tuloksena tyhjää täynnä. Tunteella elänyt hetkiä, joista aina mieleen muistuvi ilo.
Ajatustensa riivaamana lähtee minkä lie luoma tutkimaan pienen töppäreen toista puolta. Ja aikansa haahuiltua palaa tavaroidensa luo ja käy istumaan tuttuun paikkaan. Hän kuulostelee hetken, silmäilee sinne ja tänne. Halli ei hauku, eikä Kaarnetta missään näy! Vastoin odotusta ei poika pieni enää päätänsä muuttuneella tilanteella vaivaa, vaan päättää vireystilaansa vahvistaa. Ja niin hän termarin repusta esiin kaivaa ja kuumaa mukiinsa kaataa ja samalla sen kohti aurinkoa nostaa, todeten! Malja yksinpuhujille!