19. touko, 2015

On se niin ihanaa tämä kojuelämä

Kello näyttää tarkalleen varttia vaille neljä aamuyöllä. Normaalit kansalaiset kellivät vällyjen välissä, mutta yksi korpimetsien takkutukka intiaani tekee sotasuunnitelmaa auton hämärässä sisätilassa. Noin se menee! Ovi aukeaa, ovi sulkeutuu. Peräloosterista tarttuu matkaan monenmoista roipetta. Ilma on raikas, kun mustia silmäpussejaan roikottava oman tilansa herra aloittaa saapasmatkan kojulle. Metsä huokaa, mutta mitään erikoisempia ääniä ei kuulu. Matka taittuu ja kohde lähestyy. Vielä viimeinen ponnistus ryteikköisen kuusikon läpi ja jos olisi ollut keskipäivä, niin pipon päästä ryöstänyt kuusen perkele olisi saanut kuulla kunniansa.

Hiljaista on! Talit ja siemenet lähes koskematta häkkyrässä. Telttakojun oviaukko aukeaa kurahtaen ja pian on metri kanttiinsa oleva koppero kaikkea täynnä. Repusta löytyy pullanmuruilla täytetty pussi. Tätä herkkua eivät ainakaan varislinnut voi vastustaa. Ripoteltuaan muruset ympäristöön, sulloutuu miehen tarrikka kopperoonsa ja sulkee oven perässään. Saatuaan jalustan päällä olevan objektiivin sopivasti aukkoon ja pienen sievän pyllynsä väärinpäin käännetyn sangon päälle, voi odotus alkaa.

Nyt, kun tulisi vaikka Närhi tuohon laudan päälle. Olisi saakelin hyvin hollilla. Tai jospa tuolta vasemman puolen pusikosta juoksisi kärppä ja alkaisi esitellä sirkus temppuja syöttö hökötyksen eteen kaadetulla laholla penkillä. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, puolituntia, perse puutuu. Miten täällä voi olla näin helvetin hiljaista? Eihän täällä tapahdu mitään sellaista, mitä olin kirkkaassa mielessäni ajatellut. Jalkojakin puutaa, mutta ulos ei asiaa, vettä tulee kuin Esterin perseestä. Muutaman viimevuoden aikana olen lukenut ja hienot kuvat katsellut monien huippu luontokuvaajien kirjoista. Ja siitä kai se tämä kojukuvaamisen innostus itselläkin lähti. Kihelmöivää jännitystä, kun odottaa metsien kuningasta saapuvaksi. Ja sitten! Voi jumalauta, siinä ilon orgasmi lentää, kun Otso mahtavilla voimillaan sianruhoa mättäikössä pyörittää ja kamera sarjatulta laukoo.

Pullanpalat, kauransiemenet, talipallot! Mitä vittua! Niilläkö minä karhuja ja susia syöttelen. Hapan ilme naamalla kasvaa ja ennen kuin salamana painun takaovesta metsikköön kuselle, päätän, että tämä pulun nussimishomma jää tähän yhteen kertaan ja kuusen kylkeen lasketellessani ajatus vain vahvistuu. Tarpeellisen työni tehtyä palaan kojulle ja alan lyödä kamppeita kasaan. Olipahan jännittävää ja innostavaa. Ja, jos te luulette, että tämä tähän jää, erehdytte. Koju koivikkoon ja semmoista murkinaa maastoon, että tanner tömisee, kun luojan puhtaimmat luomukset aterialle saapuvat.

 © Ville Heikkinen