8. heinä, 2015

Minä ja tummuus

Yksin hämäryyden temppelissä. Ympärilläni miljoonat hyttyset nauttien lämpimästä verestäni. Mieleeni tulvahtaa Eino Leinon Nocturne. En ma iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa. Miksi olen täällä? Miksi jälleen vaelsin paikkaan, josta puuttuu parfyymien tuoksu, nauru ja puheen sorina. Pakoa! Sitä se on! Mieli on sortuva paineen alla. Jatkan matkaa metsäpolulla, joka kiemurtelee kuin käärmeen kusi erämaassa. Pysähdyn! Seison rajalla. Takanani armahtava pimeys, edessäni kaiken kauniin surmaava kirkkaus.

Kääntelen päätäni ja huomaan jo vuosikymmeniä lahoamistilassa olleen kelotukin. Siirryn askelia taaksepäin ja istahdan. Olen kuin Paavi lasikopissaan. Ympärilläni ei panssaria ja asemiehiä, vaan kaiken kauniiksi kokonaisuudeksi tiivistävä tummuus. Mutta helvetti! Heikon mieli ei voi vastustaa sitä, kun silmät harjoittavat flirttiä valon kanssa. Olenko masokisti, kun sittenkin ehdoin tahdoin haluan lyödä kättä kaiken kauniin surmaavan kirkkauden kanssa?

Mielen sekasorto vie lamaannukseen koko kehoni. Pystyn vain istumaan ja tuijottamaan yöksi hiljennyttä muurahaispesää. Aikaa kulkee verkalleen ja paukurat kämmenissä sekä ohimoilla kasvavat. Havahdun! Mistä tulee tämä valo? Hieman hätääntyneenä nousen ylös ja yritän saada selvyyden valon määrän lisääntymiseen. Vilkaisen kelloa! Auringonnousu! Masentuneena tajuan tilanteen ja istahdan rungolle. Valo tulee, valo kaiken kauniin syö. Tuntojani kuvastavat Raulin eläväksi laulamat sanat: aamuhun yön tähdet haipuu, idässä pian ruskottaa, karvas jää kaipuu, pää alas taipuu, päivä käy uus' koittamaan. Nousen ylös ja päätän jatkaa matkaa, toivoen, että olisin Peter Pan tai Nils Holgerson.

© Ville Heikkinen