5. joulu, 2014

Naavainen kelopuu allani, 
tummaa ja tiheää mäntymetsää takanani,
avara ja tuntematon maailma edessäni.

Autot menevät ja tulevat,
kiireen pirun heittäessä ihmisiä sinne ja tänne.
Kesäyön hämyssä levottomat muurahaiset toisiaan syövät
ja minä!
Suurin taivaanrannan maalari tässä ajassa, mietin
mikä suuri merkitys tällä kaikella on?
Ja keitä varten nämä maat ja mannut ovat luodut?

Näitä mietin ja taivalle katselen,
jos, vaikka nuo näkymättömät planeetat
minulle vastauksen antaisivat.

Kesänlämpö,
mutta jostain viileästi puhaltava tuuli
saa minut hieman tärisemään, 
ja outoon tilaan siirtymään.

Hetken olen kuin hyljätty lapsi,
maailman karuimmassa slummissa,
vailla ajan tajua, suojapaikkaa.

Kilahtaa! 
Ja kuin vieteri pomppaan maasta ilmaan.

Mitä on tämä kauhea jyskytys,
aivan tautinen paine joka hetkellä millä hyvänsä
pääni halkaisee.
Se jatkuu, se jatkuu,
miksi taivaan tähden se vain jatkuu,
lysähdän maahan.

Sikiöasennossa itken ja kuin
huumeen raunioittamana sätkin ja piehtaroin sammalissa,
Hiljaisuus!
Mieleni ja vartaloni rauhoittuvat, 
jyske ja paine katoavat.

Selälläni katson kuinka puiden latvat
pilviä hivelevät.
tunnen kuinka alkaa uni kutsua.

Unessani kuin pehmein sulka maailmankaikkeudessa
nousen tuulen selkään ja lennän
sinisen ja aavan meren luokse,
näkemään kuinka onnelliset ihmiset,
työstään ja elämästään nauttivat.

Ja voi kuinka kaunis,
maailma voikaan olla,
kun sen tällä tavalla mä nähdä saan.

 

Ville Heikkinen © 

2. joulu, 2014

Hirvien nuolukiven luona pysähdyn ja totean!
Sitä on nuoltu!
Ja samaten kaukalosta on heiniä suuhun ahmittu.

Alan hyräillä jotain rallin tapaista ja 
pistän saapasta toisen eteen jotta ennätän autolleni ennenkuin sade tulee.

Pilvet selvän viestin antavat ja ensimmäiset pisarat sateen tulon todeksi tekevät.
Mutta eihän heinähattu pientä sadetta pelkää
ja suunnitelma toiseksi muuttuu.

Heitän päältäni ahdistavan suojakerroksen ja 
nakuna vailla huolen häivää, 
mä tanssin, mä riemuitsen,
mä laulan kuin kojootti keskiyön kuuta.

Sade vain yltyy, hullun mieli kiihtyy,
melkein oikosulkuun itseni mä tanssin, 
kunnes kuulen oudon äänen tieltä ja tasapainottomana turpeeseen kaadun.

Sekunti, kaksi, pomppaan ylös ja olen ikävikseni jälleen järki-ihminen.
Kuin ahteriin suolapanoksen saanut kirmaan kivipaaden taakse
ja kauhealla raivolla temmon vaatteita päälleni.

Näkiköhän kukaan?
Tyhmä kysymys! 
Tietysti näki, ainakin se hirvi jolla on karkea kieli.

 

Ville Heikkinen © 

2. joulu, 2014

Rakkauden punainen ruusunnuppu,
mulle rakkaampi rentukkalehto

Duurista kumpuaa ilon voima, 
mollissa soipi minulle laulu

Kun sinua saattaa saattoväki suuri,
lähtöni hetkellä vain synti on läsnä.

 

Ville Heikkinen © 

2. joulu, 2014

Pieni on tyttö ja pieni on poika
riemussa kuvastuu elämän henki.

Kepponen kun antaa torumisen aiheen,
kyynel kastaa pienen silmän.

Vain hetken kestää katkeruuden tunne
eikä torumisesta muodostu pistävä keihäs.

Ja jälleen lapsoset onnesta meuhaa
matkaa käydessään murroshetkeen.

 

Ville Heikkinen ©