Paula Jääskeläinen

16. syys, 2015

Keijut, perhoset, oravat ja koko metsän väki säntää pienen lammen rantaan. "Mitä ihmettä täällä tapahtuu?" Väki kuiskailee ihmeissään. Lammen pinta pulppuaa, sihisee ja suhisee. Yht`äkkiä Vedenhaltija pulpahtaa pintaan ja naama punaisena ähkäisee: "Mitä te siinä tollotatte?" Metsänväki säikähtää. Sinne tänne väki säntäilee; yksi loikkaa kiven taa, toinen luikahtaa pensaaseen. Hännät vilahtaa ja viiksikarvat tärisee. "Noh, noh väki, älkäähän nyt säikähtäkö. Tulkaa tänne", rauhoittelee Vedenhaltija. Väki arkaillen kysyy: "Kerro, kerro meille mikä sinulla on. Oletko sinä sairas?"

"Joku ihmislapsi heitti rikkinäisen pullon lampeen. Olin päiväunilla, kun pullo kopsahti minun päähäni", sanoi Vedenhaltija näyttäen samalla isoa punaista pattia otsassaan. "Ai, ai sattuu!" Metsänväkeä alkaa naurattamaan, mutta Vedehaltija siihen vihaisena:"Mitä tästä opimme? Ettei saa heittää rikkinäisiä pulloja luontoon." Hieman rauhoittuneena hän jatkaa: "No niin lapsukaiset, menkäähän jo kotiin. Kaikki on pian kunnossa. Keijut ja haltijat kyllä hoitavat minut kuntoon. Heillä on omat pienet konstinsa. Ne salaiset lääkeyrtit."

Pian lammen ranta rauhoittui. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja metsänväki oli mennyt koteihinsa. Mutta Metsänhaltija teki omiaan. Hän hautasi rikkinäisen pullon syvälle kiven koloon ja siveli keijujen antamaa taikapölyä kiven pintaan. Niin rikkinäinen pullo muuttui kiveksi.                                                                                                                                     ( (Oletko sinä löytänyt sen kivenkolon?)

Oskarille 11.10. 2006 Paula Jääskeläinen

13. syys, 2015

Pyöräilen hiljalleen mieli apeana. Miten pitkä matka vielä sinne kotikirppikselle on? Ahaa, tuossa tuo onkin. Väkeä piha täynnä. Pöydät notkuu tavaraa. "No ei taida mitään löytyä - aah", huokaan suureen ääneen.

Ne veti puoleensa kuin magneetti. Ferrarinpunaiset kengät loisti auringonpaisteessa. "Hei, onko tää kolme euroo oikee hinta?" Myyjä vastasi: "On, on. Ne ei sopinut mun jalkaan, kun aikoinaan sain ne lahjaksi. Ei niitä ole yhtään pidetty." Sovitin kenkiä jalkaani. "Jee, nää otan!" Pyörittelin nilkkoja mieli iloisena ihastellen punaisia mustatäplä kenkiä.                                                                            

Iloisena lähdin polkemaan kotia päin. Aurinko alkoi paistamaan, kuulin lintujen iloisen liverryksen ja ruohokin näyti vihreämmälle. Vastaantulevat ihmisetkin vaikuttivat iloisilta ja hymyileviltä. Kotiin saapuessa oli pikku-Oskari tullut mummin luo. Halataan, rutistetaan iloisena jälleentapaamisesta. Hups, kenkä tipahti pussista.                                                       Siihen Oskari, 5 v, tuumaa: "Nuo on leppiskengät." 

 

29. tammi, 2015

Alaluokilla koulun äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa pienoisnäytelmä. En muista enää mikä? Luokan edessä se näyteltiin... muistot on haalistuneet...

Lapsuudessa kuulin, että vanhemmat olivat kiertäneet ns. iltamissa esiintymässä. Lauluja ja sketsejä esittäneet. Nurkkatanssit esityksen jälkeen. Äitini harrasti taulujen maalausta ja isä oli hyvä piirtämään. Käsistään he olivat käteviä. Kädentaidot opin jo kotona pikkutyttönä, seurasin mummon ja äidin tekemistä.

Aikaa on vierinyt ja muutto tänne Iisalmeen. En juuri harrastanut ns. kulttuuria yhtään. Nuorena tyttönä kirjoittelin ja keräsin runoja. Onneksi vihko on tallella. Ah sitä nuoruuden "räytymistä"...

Päiväkirjaa olen kirjoittanut 70-80-luvulta asti. Sieltä löytyy tekstejä ja ajatuksia ihmiselon poluilta.

Teatterialalta löytyi työ ja sen myötä kirjoittaminen. Elämä heitteli ja sujui teatterin taustatöissä. Puvustin n 20 esitystä. Teatterin maailma vetäisi mukaan täysillä.

Kirjoitin ensin "Kivettynyt sydän" -monologin, jonka myös ohjasin. Pöytälaatikkoon kertyi tekstejä, joista osa oli "Salaisuuksien puisto" teksti-musiikkikoosteessa, jossa olin myös yksi ohjaajista. 

Kirjoittamista ja esitysten ohjausta haluan myös jatkaa. Teatteri on antanut mukavan ja mielenkiintoisen harrastuksen tällä hetkellä. Sieltä olen saanut henkistä voimaa ja ihania ystävyyssuhteita.

 

 

29. tammi, 2015

Hiljaisuus.
Pohjolankadun liikenteen vaimea ääni taustalla. Tyhjä sali vielä..
Viime hetken tarkastus, -lavasteet on paikoillaan, puvut hengarissa. Kahviautomaatin kohina, kahvi tuoksu leijailee nenään. Vielä kerkeää kupposen hörpätä rauhassa.
Työväentalon näyttämön takana hirsiseinillä nimikirjaimia.
Sotavuosien aikana sotilaat raapustaneet nimensä, päivämäärät ja vuosiluvut. Aikaa on ollut vuoteella maatessa raapustella seiniin puumerkit. Vilkaisen aina Edvin Laineen puumerkkiä. Jos nuo seinät osaisi kertoa tarinoita…
..jossakin rapsahti, onko se teatterin kummitus? No jaa saattaa ollakin.
Pikku hiljaa alkaa porukat tulla. Iloinen puheen sorina ja naurua kuuluu näyttelijöiden takahuoneesta. Kuka mitenkin, toiset hiljaisen keskittyneenä, vakavana… valmistautua illan näytökseen. Valo -ja äänimies testailee pöytänsä ääressä. Yksi näyttelijä avaa ääntään lavalla.
Yks kaks kuuluu ääni:
Apua, nappi on irronnut. Apu löytyy pian, puvustaja näppärästi ompelee napin.
Vielä loppusilmäys ympärille - valmista on salin puolella.
Narikka miehet paikoillaan ottamassa takkia asiakkailta. Puheen sorina täyttää pienen eteisen.
Hajuvesien tuoksut täyttää ilman. Tuttuja on, tungosta. Nyt on aukaistava salin ovet .Ihmiset asettuu paikoilleen
Pikku hiljaa tilanne rauhoittuu.
Kello on tasan. Ovet suljetaan ja näytös voi alkaa. Valot sammuu, hetki hiljaista.
Valot syttyy näyttämölle, musiikki kaikuu ja näyttelijä astuu valokiilaan.
Eteisaula hiljenee, narikkamiehet ja lipunmyyjä poistuvat. Valot sammuu ja pimenee.
Siirryn lämpiöön.
Otan kahvia.
Odotan ja odotan, näytös elää näyttämöllä.
Taputuksia …kohta on näytös ohi . Niin vierähti pari tuntinen.
Salista poistuu ihmiset ,valonheittimet sammuu. Näyttämö on tyhjä ja äänetön.
Ei kuulu mitään.
Seison näyttämöllä –kuuntelen –missä rapsahti? No se kummitus...

Sammutan loput valot, suljen ulko-oven ja kotimatka alkaa.

Paula Jääskeläinen © 

11. joulu, 2014